Siuntion Aleksis Kiven koulussa on tehty ilmapiiri-ja kiusaamisselvitys: kiusaamista on yleisesti, masennusta on yleisesti, vaikutusmahdollisuudet koetaan olemattomiksi.
Ihanko totta! Uberyllättävää!
En puutu nyt näkyvään vandalismiin, joka sekin on näyttäytynyt aika rajuna. Minua on vanhempana mietityttänyt ehkä liiankin filosofisesta näkökulmasta omien lapsieni kertomukset ja kokemukset koulusta. Lapsieni päivittäiset kohtaamiset koulutyössään ovat suureltaosin jollain tapaa negatiivista tai henkisesti alaslyövää reagointia heihin itseensä, johonkuhun muuhun henkilöön tai maailmaan tai kouluun yleensä.
Suomeksi sanottuna suurin osa henkilöistä, joita he kohtaavat päivänsä aikana (5:nä päivänä viikossa) ovat negatiivisia, ilkeitä tai laskelmoivia. Jos et lähde laulamaan heidän laulujaan, tulet itse lauletuksi. Joku on aina v:n ”vammanen, läski, homo, tyhmä, haiseva”, liikaa jotakin tai liian vähän jotain muuta. On usein täysin puistattavaa kuulla referoituja ”normaaleja” dialogeja koulun käytävältä. Eikä olla vielä edes murrosiässä.
Olen tietysti äitinä ensin katsonut peiliin: ylireagointia? pumpulissa kasvatettuja lapsia? maailma nykyään vain on tällainen, ja minä jäänyt siitä junasta? se, mikä ei tapa, vahvistaa? Mutta kun vaikka kuinka eri kulmista asiaa katson, mielessä pörrää yksi kysymys: Mitä hyvää tällaisesta ilmapiiristä voi olla yhtään kenellekään tulevaisuudessa tai nyt?
Lapseni, (suonette anteeksi tietolähteideni rajallisuuden) ottavat jotenkin annettuna tämän koko tilanteen ja sen (heidän ainoa puolustuskeinonsa), että valtaosa porukasta on ”dootteja” (so.kiusaaja, kovistelija, esittäjä, pelkkiä sex-related sanoja tauotta viljelevä, tölvijä, selän takana pjaskan puhuja jne. jne.): omat kasvot yritetään pitää ja haavoittuvuuttaan ei saa näyttää, muuten jäät hampaisiin oitis. Joskus keittää yli, mutta vasta kotona.
Mitäpä luulette, menikö homma hyvin jo eskarissa, vuosia sitten, kun eskarin täti kevätjuhlassa pyysi itkusilmässä minulta anteeksi, ettei ollut pystynyt pitämään lapseni puolta. Eskarissa!!! Kiitos toki tälle tädille, teki enemmän kuin parhaansa ja välitti oman uupumisen uhalla.
Mutta jonkun lapsiahan ne ”dootitkin” ovat, mitä heille on tapahtunut? Niin täti olen, että vaikka itse huopatossuissa kuljin kesät talvet (;-) niin muistan, että lapsuus oli mukava ja iloinen asia, luokkakaveruus tärkeää ja pojat-tytöt akseli varsin toverillista. Täynnä positiivista odotusta.
Humanistina ymmärrän, että vika ei ole lapsissa, vika ei ole opettajissa, vika ei ole vanhemmissa, vika ei -kele ole oikein missään. Syyllistäminen pahasta, ymmärtäminen jees. Mutta sisäinen humanistini välillä kiemurtelee pahoissa kuolemantuskissaan, kun kysyn siltä, että miksi ne, jotka hoitavat hommat asiallisesti saavat olla toisten pahoinvoinnin laskiämpärinä päivästä toiseen.
